Nykyään on muodikasta olla itsenäisyyspäivänä sitä mieltä ettei meillä mitään itsenäisyyttä ole ja sekin mitä on, myydään kohta. Kyseinen turhautuneisuus on lähtöisin ymmärtämättömyydestä, johtuen siitä että yhteiskunta on päätynyt erilaisiin ratkaisuihin kuin mitä he olisivat henkilökohtaisesti halunneet. Sellainen kapea-alaisuus on hyvin inhimillistä ja nykyisin jo arkipäiväistä. Harvempi miettii tai julkaisee edes tutkivan journalismin hengessä selvityksiä miksi 27 muuta EU-jäsenvaltiota tai 17 muuta yhteisvaluutta euron piiriin kuuluvaa maata eivät ole menettäneet itsenäisyyttään, saati edes koe asiaa niin.
Eräs keskeinen piirre nostalgiassa on sen siirtyminen voimakkaampana sukupolvelta toiselle. Eräässä harharomanttisimmissa muodoissaan Suomen itsenäisyys valtiona näyttäytyy kuin kaikkivoipaisuuden mahdollisuuksina joissa nykyisin jo tiedetyt seuraukset sekä silloiset valintojen mahdollisuudet muodostavat aikajärjestyksestä piittaamattoman jatkumon, josta syntyy aina lopputuloksena eetos Suuresta Petoksesta. Tällaisia historiallisesti harhaista aikamatkailua miettien moni pui nyrkkiä, taskussaan tai julkisesti, valtiossamme tänäkin päivänä. Kiroilee ja rähjää vaikka elää eräässä maailman kehittyneimmistä yhteiskunnista. Suomessa suurin osa asioista on toisiin Pohjoismaihin verrattuna ainakin siedettävällä tasolla, Eurooppaan verrattuna hyvällä tasolla ja maailmanlaajuisesti vertaillen elämme lähes paratiisissa: mahdollisuuden koulutukseen, mahdollisuuden hoitopalveluihin, osoitteen ja kaikkien perustarpeiden täyttämisen määrää laki. Tuossa ei ole enää mitään järin ihmeellistä meille, tosin unohdamme helposti ettei tarvitse siirtyä kuin Venäjän rajan yli ja sosiaalipolitiikka onkin toteutettu pitkälti ulkomaisen avun varassa ja apua jaetaan sen verran minkä sillä kertaa riittää.
Suomi on sotien jälkeen tehnyt useita nousuja niin sotakorvausten maksussa kuin metsä- ja paperiteollisuudessa, ICT-alojen ratkaisuissa sekä viimeisimpänä peliteollisuudessa. Energiateollisuudessa ja varsinkin osittain uusiutuvan energian osalta meillä on ollut johtajan asema koko ajan, mutta poliittisista syistä tätä ei ole haluttu tunnustaa. Suomea johdetaan edelleen enemmistön puolueiden toimesta siten että meidät halutaan kuvata huonompina kuin muut ja uskotellaan että peesailemalla tulemme jotenkin hyväksytyiksi. Se on täyttä valehtelua. Kukaan ei arvosta peesailijaa, ei Suomessa, eikä muualla.
Suomen esittäminen milloin minkäkin suhteen takapajulana tai häviäjänä on palvellut hienosti eri intressipiirien tarpeita, joskin ollut samalla edesvastuutonta valehtelua, kollektiivista psykologista pahoinpitelyä, siinä missä härskeintä "hajoita ja hallitse"-politiikkaa puhtaimmillaan.
Eräs historiallinen päiväuni johon monikin uskoo edelleen on tarina Ruotsista jonain sivistyksen tuojana, sen sijaan että puhuttaisiin reilusti miehityksestä, sorrosta ja pyrkimyksistä tuhota alkuperäinen kulttuurimme.
Toinen päiväuni johon uskotaan on sulkeutuneisuus vierailta kulttuurivaikutteilta ja "yhtenäiskulttuuri" joka nyt kuulemma maahanmuutolla kehitysmaista nostetaan "monikulttuuriksi" joka on jotain käsittämättömän hienoa. Suomessa tosin on ollut paikalliskulttuureja jo ennen itsenäisyyttä ja itsenäisyyden myötä ne lähinnä voimistuivat entisestään, nykyisin ne ovat osa populaarikulttuuria ja samoinhan ulkomaisen populaarikulttuurin virtauksille Suomi on ollut aina hyvin avoin.
Kolmantena asiana on tietenkin se että niin sukupuolten kuin yleistäkin tasa-arvoa Suomessa moititaan ja tiiviisti väitetään että etenkin sukupuoli vaikuttaisi jotenkin ratkaisevasti ammatinvalinnan mahdollisuuksiin, tarjoamatta perusteiksi minkäänlaisia esimerkkejä. Historiallisesti katsoen kyse olisi aika huolestuttavasta kehityksestä, olihan Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri suomalainen Rosina Heikel ja sai oikeuden ammatinsa harjoittamiseen 1878. Tätäkin kirjoittaessa korkeakoulutuksen piirissä olevista on enemmistö naisia. Sen sijaan se, että naiset valitsevat aloja kuten kulttuuriantropologia, kirjallisuustiede, uskontotiede, yms. taas ei ole tasa-arvokysymys, eikä noiden taitojen kysynnästä yksityisyrityksissä, saati niiden hallituksissa, myöskään saa tehtyä sellaista.
Suomi on alemmuuskompleksin riivaamista politiikoista koostuva valtio joka uskottelee tiedotusvälineiden kautta vielä 2010-luvullakin omille kansalaisilleen että olemme jotenkin huonompia kuin kaikki muut, vain siksi että poliitikkomme tekevät maallemme epäedullisia sopimuksia. EU ehdottaa nimittäin toisinaan kaikkea hölmöäkin ja sellaisiin ehdotuksiin ei pidä suostua, mutta kun suomalainen poliitikko on otettu jo pelkästään siitä että hänelle suoraan määräyksen ajan sieltä huomiota, niin läpi menee lähes mitä tahansa, vaikka sitten korvausmaksut siitä että olemme kaataneet puita rakentaaksemme tie- ja sähköverkon sekä raideliikenteen.
Ehkäpä 2015 nähdään Suomen uudistuminen siltä osin että ensin tajuamme oman erinomaisuutemme ja sen jälkeen vaadimme sen mukaisia oikeuksia. Samalla voimme lopettaa menestyksestä rankaisemisen myös maamme rajojen sisällä.
